The end

Vaikka viime tekstissä vannottiinkin että ei vielä varailla kotiinpaluu lippuja, on tällä kertaa toinen ääni kellossa. Valitettavasti. Heinin sunnuntai-iltana alkaneen pahoinvoinnin seurauksena matkattiin maanantaina ambulanssilla tuhatta ja sataa Kisumuun tuttuun Aga Khanin sairaalaan. Matkaan lähdettiin aamuyhdeksältä, ja monen klinikkavierailun ja odotetun tunnin jälkeen päästiin viimein puoli kuudelta Kisumuun. Päivä ilman vettä ja ruokaa vetää terveenkin ihmisen pahaan kuntoon, saati sitten pahoinvoivan ja kuumeisen. Ambulanssilla tosin meni vain 20 minuuttia matkaan, joka paikallisella joukkoliikennepakettiautolla eli matatulla, vei kaksi tuntia. Voitte vain kuvitella minkälaista meno oli. Aika meni siis odotteluun ja turhaan jahkailuun. Heinin tila ehti siis todella huonoksi. Oikeasti.

 Vessaakin tulee ikävä!

Päästiin siis tällä kertaa tutustumaan Aga Khanin lastenosastoon, kun muualla ei ollut tilaa. Siellä Heini vietti pari unetonta yötä hyttysten seassa. Annikin vietti yön mm. elokuvia katsellen sairaalan epämukavilla nahkatuoleilla. Kotiin viemisinä on molemmilla siis malaria. Selkeää syytä Heinin tilaan ei löytynyt, joten päätös Suomeen lähdöstä varmistui. Sairaalareissun tuloksena oli täysin sama lääkitys kuin edelliskerralla, vaikka oireet olivat aivan erit. Nyt siis lähdetään Suomen hellään huomaan selvittämään mikä oikeasti on vikana.

Lähdöstä Suomeen tuli Annillekin ajankohtainen, kun meille selvisi, että harjoittelua ei päästä aloittamaan vaalien takia vielä edes seuraavalla viikolla. Jonka jälkeen täällä olisi vietetty jo viisi harjoittelutunnitonta viikkoa, kun ainakin jo kolmella niistä pitäisi harjoittelutunteja olla vähintään 30 h/viikko. Opintojen etenemisen kannalta Suomeen paluu oli väistämätön.

Harmi että tässä nyt kävi näin. Mutta kaipa tälle joku tarkoitus on. Kyllä me tänne vielä palataan paremmalla ajalla ja paremmassa kunnossa. Paljon on opittu täällä vietetyn kuukauden aikana, ja olemme kiitollisia siitä. Ikävä on jo nyt.

Lähdemme sunnuntaina Nairobiin vaalien ajaksi, jossa majoituskin järjestyi yksin Herran armosta ja hänen enkeleidensä avustamana, ja keskiviikkoiltana olemme (toivottavasti) Suomessa.

Nähdään siis teitä Suomen joukkoja pian!

Haikein terveisin

Heini & Anni

Despite the fact that in the last post we promised we wouldn’t be coming back home yet, have we now decided to do so after all. After a long and nauseous Sunday night, was Heini once again taken to the already too familiar Aga Khan hospital in Kisumu on Monday. The day started with a visit to the MMUST clinic around 9am and after various clinic visits and hours of waiting we finally arrived in Kisumu at 5.30pm. A day without food and water is hard for anyone, let alone for someone who’s nauseous and feverish. Fortunately it took only about 20 minutes to reach Kisumu by the ambulance while it normally takes almost two hours. So you can only imagine how fast and furious the driving was. Heini was in a very bad shape. Seriously.

This time we got to know the children’s ward, because there was no room elsewhere. Heini spend a couple of sleepless nights there enjoying the company of mosquitos. Anni too spend a night watching movies with the mosquitos. We both have malaria to concur when we go back to Finland. The doctor didn’t find a clear enough reason to Heini’s state, so the decision to go back home was made. The medication was the same as last time, even though the symptoms were quite different. So now we are going back to Finland to find out what really is wrong.

Anni’s decision to go back to Finland came relevant when we found out that the practical training would be postponed for yet another week due to the elections. That would have been five weeks without a single hour of practical training. To have some progress in studies Anni has to return to Finland and do the practical training there.

We are sorry that this happened. But there must be a reason for this. We are coming back one day when the time is right and health allows it. We have learned so much during the month we spent here, and we are grateful for that. But we will miss Kenya a lot.

We're going to Nairobi on Sunday where the accommodation was arranged by some Heaven sent angels. Wednesday night we will (hopefully) be in Finland.

So we'll see you soon Finnish troops!

Anni & Heini

Homesick?

Ja niin se viikko taas vierähti ja taas ehti paljon tapahtua. Tässä olisi kuitenkin ensi alkuun kuvia jo edesmenneistä leteistäni (Annin kuvat tulevat myöhemmin):

Vaikka on tapahtunut paljon uusia asioita, ei meidän harjoittelupaikasta ole vieläkään varmaa tietoa. Huomenna pitäisi aloittaa, mutta yhtään ei tiedetä, että missä ja monelta meidän pitäisi olla.. Työtehtävistäkään ei tiedetä. Sosionomin käsite on jotain, mistä ei ole koskaan täällä kuultu, joten kaikki luulevat meidän olevan sosiaalityöntekijöitä.. Saapa nähdä mitä tästä tulee.

Muutenkin tällä viikolla on tuntunut tämä uudessa kulttuurissa oleminen rankalta. Yllättävänkin rankalta. Ylenpalttinen sosiaalisena oleminen ja positiivisuuden säilyttäminen on uuvuttavaa. Välillä olisi mukava mennä kauppaan ilman, että tarvitsee selittää kaikille kaupan työntekijöille, että ketä me ollaan, mistä tullaan ja mitä me täällä tehdään. Onhan tämä ihan mukavaa vaihtelua verrattuna Suomeen, missä kukaan ei uskalla edes silmiin katsoa, ettei vain häiritsisi toisen personal spacea.. Täällä tuota personal spacea rajoittaa vain oma iho. Siitä missä se loppuu, alkaa toisen tila.

Tunnelmaa latisti alkuviikosta myös Annin sairastuminen. Onneksi apu oli kuitenkin lähellä ja päästiin taas vierailemaan MMUST:in klinikalla, jossa ilmeisesti kaikki vaivat diagnosoidaan malarialla, vaikka verikokeessa malariaa aiheuttavia parasiittejä ei näkyisikään..  Niin sai sitten Annikin malarialääkityksen ja parin päivän levon jälkeen, oli hän taas kunnossa.

Sairastumisensa takia Anni ei valitettavasti päässyt meidän muiden mukana Kakamega Forestiin, missä retkeiltiin keskiviikkona. Kakamega Forest on siis sademetsä, missä asustaa mm. apinoita, eksoottisia lintuja ja perhosia. Lintuja ei valitettavasti nähty, mutta apinoita kyllä. En ollut koskaan nähnyt minkäänlaisia apinoita luonnossa, joten voitte kuvitella miten katselin silmät selällään noita vekkuleita keikkumassa puidenlatvoissa. Kiivettiin myös ”pienen mäen” päälle yli 1700 metriin merenpinnasta. Itsellänikin meinasi kunto loppua kivutessamme ylöspäin ja alas tullessa jalat olivat niin maitohapoilla, että kivisellä polulla oli hieman vaikeaa pysyä pystyssä. Onneksi päästiin kuitenkin kaikki ehjinä, tosin hyvin hikisinä, alas. Kamadepin kotiin päästyämme, oli mielessä vain yksi asia: SUIHKU! Tietenkään vettä ei tullut koko iltana, joten peseytyminen jäi haaveeksi siltä illalta..

Apina! / Monkey!

Loppuviikosta vietettiin pari päivää Golf hotellin uima-altaalla uiden ja auringosta nauttien. Tänään, sunnuntaina, taitaa meillä olla edessä aikamoinen lazy day, eli hupulapäivä (terkkuja äitille!). Saa nähdä jaksetaanko me liikkua täältä huoneen suojista tuonne ulkomaailmaan, missä pitäisi taas jaksaa kuunnella mzungu-huutoja..

No, vaikka nyt hieman valituttikin, niin on täällä silti ihan mahtavaa olla. Ei me Suomeen olla tulossa ennen toukokuuta! Toivotaan vain, että tämä odotettavissa ollut kulttuurishokin negatiivinen vaihe menisi pian ohi ja päästäisiin nauttimaan ajastamme täällä, vaikeuksista huolimatta.

---

And so has a week passed once again and a lot has happened. Above, there are some pictures of my now already deceased braids.

Although there have been many new things, we still don’t know for sure where we’ll be doing our practical training.  We’re supposed to start tomorrow but we still don’t know where we’re supposed to go and what time. The actual tasks are a bit mystery as well, since the concept of Social Services is something that has never been heard here, so everyone thinks that we are social workers.. We’ll see how this all turns out.

All in all, this week in the new culture has been exhausting. Surprisingly exhausting. The fact that we constantly have to be very social and positive is getting pretty hard. At times, it would be nice to go to the store without having to explain to all the employees who we are, where we come from and what is our business here. After all, this is a nice change compared to Finland, where people are too afraid of disturbing one’s personal space that they don’t even look you in the eye.. Here your personal space is limited only by your own skin. Where it ends, there starts the personal space of the person next to you.

On top of all, Anni fell sick earlier this week. Fortunately, help was close and we got to visit MMUST’s health clinic once again, where apparently all your medical problems are diagnosed with malaria, even if the blood test doesn’t show any malaria-causing parasites. And that was the case also this time. Anni got a medication for the supposed malaria and after resting for a couple of days she’s as good as new.

Unfortunately, due to Anni being sick she couldn’t join the rest of us for our trip to Kakamega Forest where we went on Wednesday. Kakamega Forest is a rainforest, which is home to for example monkeys, exotic birds and butterflies. Unfortunately we didn’t see any birds but some monkeys we did. I had never seen any monkeys in the wild, so you can imagine how I watched wide-eyed the monkeys that were dangling on top of the trees trying not to be seen. We also climbed a "small hill", more than 1700 meters above sea level. I could barely climb all the way up there because the air was so much thinner than what I’m used to. Coming down was a bit tricky as well, since my legs were so tired and the path was full of small rocks which made the path very slippery. Fortunately, we all managed to climb up and down without any injuries. When we got home in Kamadep, I had only one thing in mind: SHOWER! Of course, there was no water when I got back to our room. So, no shower for me that night.

In the end of the week we spend a couple of days at the Golf Hotel’s swimming pool enjoying the water and sun. And I think today is going to be a very lazy day. We'll see if we’re going to have the strength to go outside where people have taken it to their mission to remind us that we’re white. As if we could forget it here..!

Despite all the complaining, we still love it here and we’re not planning to come home any sooner than in May. Let's just hope that this negative phase of our culture shock would soon be over so that we could enjoy our time here, despite the difficulties.

<3: Heini

Orientation Kenya style

Ensimmäinen orientaatioviikko takana, ja paljon on ehtinyt tapahtua. Tiistaina kokoonnuttiin ensimmäiselle orientaatiotunnille, ja kaikkien yllätykseksi seuraava puolitoistatuntinen puhuttiin optometriasta. Seuraavana paikallisen katolisen kirkon isä, Father Kizito piti meille valaisevan tunnin Kenian kulttuurista. Kizito puhui virkistävän kiertelemättä ja osasi katsoa asioita meidän valkolaisten kannalta. Kizito kutsui meidät teelle, ja teellehän siitä sitten lähdettiinkin saman tien. Rehtorin stress management –luento sai väistyä kun Kizito ajelutti meitä pitkin kumpuisia katuja autollaan.

Orientaatioluokka 

 

Yleisön hartaasta pyynnöstä johtuen Kizito vei meidät katolisen kirkon orpokotiin ja päiväkotiin tutustumiskäynneille. Orpokodissa odotti väsynyt nunna, ja lapset, joilla ei ollut minkäänlaista virikettä ympärillään. Päiväkodin valtavat ryhmäkoot laittoivat lopun suomen ryhmäkoista valittamiseen. Lapset olivat kyllä innoissaan kun näki neljä (!!) mzungua (valkoihoista).

Tiistaina alkoi myös kiswahili. Me opittiin aakkoset ja aamupalan tilausta.

Keskiviikkona oli retki Sirisiaan, joka on maalaiskylä n. 70 km pohjoiseen Kakamegasta. Me olemme menossa sinne kymmeneksi päiväksi maaliskuun lopussa. Kylä oli erittäin pieni ja vaatimaton. Viimeiste 20 km oli erittäin kuoppaista hiekkatietä, ja matka eteni verkkaisesti. Perille päästiin ja asiat saatiin hoidettua. Menimme siis tutustumaan majoitukseen ja tiedustelemaan mahdollista harjoittelupaikkaa. Majoitus on kyllä kunnossa, mutta harjoittelupaikka on meillä sosionomiopiskelijoilla ”hieman” auki. Mutta kyllä sekin järjestyy.

 Etsi banaani :)

Torstain ohjelmaan kuului swahilin kieltä: tervehdykset ja kasa verbejä. Kielen opetus on ollut vähintäänkin erikoista. Seuraavaksi pienten sekaannusten ja tauon jälkeen kuuntelimme tunnin kun mies lukee suoraan koneelta perustietoa Keniasta. Samaan syssyyn pidettiin tutustuminen Health promotion and sport science –tutkintoon. Taivalla alkoi näkyä myrskyn merkkejä, mutta säätä uhmaten lähdimme kävelemään hieman kauemmas ravintolaan illalliselle. Kuivina pääsimme sinne ja takaisin, mutta tulipahan nähtyä ensimakua huhtikuussa alkavasta sadekaudesta.

Perjantai menikin swahilin merkeissä, ja ylläripylläri iltapäivän tunnit peruttiin. Me lähdettiin Heinin kanssa katsomaan jos orpokodilla tarvittaisiin apua. Kyllähän meille viikkaushommia löytyi, mutta me viikattiin kaikki ihan väärin, ja paikan työntekijä joutui viikkaamaan vaatteet uudelleen. Hups. No, tutustuttiin hieman lapsiin ja vapaaehtoistyöntekijöihin joita olikin yllättävän paljon.

Illalla ”kotimme” Kamedep Guest Housen omistaja tarjosi meille perinteisen länsikenialaisen illallisen. Perinteitä kunnioittaen söimme aterian käsin. Se oli yllättävän helppoa kun paikallinen lisuke Ugali, eli maissijauhoista tehty muovailuvahamainen hiilaripommi, oli apuna. Riisi tuotti hieman vaikeuksia, mutta kaikesta selvittiin kunnialla.

Viikonloppu oli myös täynnä ohjelmaa. Lauantaina menimme koululle 8.30 opiskelemaan swahilia ja luento päättyi 12.30. Lounaan jälkeen lähdimme etsimään markkinoita jotka pidetään aina lauantaisin. Emme löytäneet markkinoita, mutta matkaan tarttui kyllä monenlaista. Lauantai-ilta oli pyhitetty herkuille ja Criminal mindsille. Sunnuntaina menimme Guest Housen yläkerrassa kokoontuvan Victory Chapel –nimisen kirkon Jumalanpalvelukseen. Meidät toivotettiin erittäin lämpimästi tervetulleiksi, ja pääsimmepä me extempore esittämään Jumalan kämmenellä –virren koko kirkkokansan eteen (pastori luulee meitä Filippiläisiks). Kirkon jälkeen menimme metsästämään kenkiä, ja päädyimme kampaajalle joka letitti neljästä kolmen päät iltamyöhään saakka.

 Tämmönen olisi kiva saada Suomeen

Sellainen oli viime viikko meille :)

Kwa herini! (good bye!)

-Anni

Our first orientation week is over, and there is much to tell. The first lesson was on Tuesday, when to our surprise we started with a optometry lecture. Second lesson was with local Catholic Father Kizito, who told us about Kenyan culture. The lecture was interesting and educating. Kizito told us things how they are, and he viewed everything from our point of view. Father Kizito invited us to have some tea, and there we went. We missed the deans lesson on stress management when Kizito was introducing us to the bumpy roads of Kakamega.

Father Kizito also took us to the churches orphanage and nursery school for a visit. In the orphanage we were welcomed by a tired Sister, and children with little to do. The nursery school was also an eye-opening experience, because there were so many children and so few employees.

On Tuesday we started our Swahili lessons. We learned alphabets and how to order breakfast.

On Wednesday we went to Sirisia, a small agricultural village about 70 km north from Kakamega. We are going to do a 10-day practical training in Sirisia. The village was very small and humble. The last 20 km were on badly kept dirt road, and the journey was slow. All in all, we got there safe and everything was arranged for our visit in March. Well, our practical training placement is still open, but accommodation is settled.

Thursdays program included Swahili: greetings and some verbs. The language teaching has been… interesting. Then we listened when a man read straight from the computer the basic information about Kenya. After that was an introduction to the department of Health promotion and sport science. Thursday night we got a glimpse of future when on our way to dinner the rain season decided to give us preview to what’s ahead. 

Friday morning we learned some more Swahili, and the rest of the lectures were cancelled. We decided to go and see if they needed our help at the orphanage we visited earlier that week. We did some folding of the laundry, but even that was too hard for us, because they folded them again after us. Whoopsie. Well, at least we got to know the children a little, and some volunteer workers. 

Friday night our Guest Houses owner offered us some traditional dinner. Because of the traditions, we ate with our hands. It was easy enough with Ugali, which is traditional food made of corn flour. The rice was a bit more triggy, but we made it!

The weekend was also full. Saturday morning we went to study some more Swahili. In the afternoon we did some shopping. Saturday night we watched Criminal minds and enjoyed good food. Sunday morning we went to a church service. The Victory Chapel curch attends in the upstairs of the guest house we are living, and the pastor is the manager of the guest house. We were welcomed by request to sing something in our own language. We sang a Finnish hymn, and they liked it, even though it was quite different performance comparing to their worship.

After church we went to buy some shoes, and ended up in beauty salon where we got our hair done in braids.

That was last week for us.

Kwa herini! (good bye)

-Anni

Karibu!

Eli tervetuloa!
Kaikkea ehti sattua ja tapahtua tämän ensimmäisen viikon aikana ihan ilman orientaatiotakin, jonka olisi pitänyt alkaa maanantaina. Koululla orientoitumisen sijaan vietettiin maanantai-päivä tutustuen Kakamegaan yhden paikallisen opettajamme johdolla. Saamamme huomio alkaa itseäni jo ärsyttämään. Ei oikein tiedä miten siihen pitäis suhtautua, mutta kaipa negatiiviset huutelut voi jättää omaan arvoonsa ja keskittyä positiiviseen ajatteluun. Päivän aikana tutustuimme ainakin paikallisiin pankkeihin ja yhteen isoista supermarketeista. Illalla herkuttelimme Annin kanssa ostamillamme banaaneilla ja papaijalla. Criminal Mindsia unohtamatta ;)

Yöllä minulle nousi sitten kuume ja vatsavaivoja alkoi ilmetä. Niitä lähdettiin sitten ihan ambulanssikyydillä tiistai-aamuna tutkimaan läheiseen terveyskeskukseen. Oloni meni koko ajan huonommaksi ja verikokeiden jälkeen lääkäri epäili oireideni viittaavaan malariaan, vaikkei malariaa näkynytkään verikokeideni tuloksissa. Sain sitten malarian hoitoon tarkoitetun lääkityksen ja vielä antibioottikuurin kaiken varalle. Loppupäivän lepäilin täällä majapaikassamme.

Seuraavana yönä kuume vain jatkoi nousuaan ja alkoi jo lähennellä sellaisia lukemia, joita en ollut ikinä ennen kokenut. Keskiviikkona aamulla minut sitten kiikutettiin samaisella ambulanssilla Kisumuun asti sairaalaan. Verikokeiden ja muiden tutkimusten sekä ikuisuuksilta tuntuneen odottelun jälkeen pääsin osastolle tiputukseen. Siellä vietettiinkin sitten Annin kanssa seuraava yö ja odoteltiin verikokeiden tuloksia. Koskaan aikaisemmin en ole ollut sairaalassa potilaana ja minä päätin sitten saada tämän ensikosketuksen sairaalaelämään Keniassa. Itselläni tätä kokemusta jatkui vielä perjantaille asti, Anni lähti torstaina takaisin Kakamegaan, kun kuumeiluni oli loppunut. Jatkuvien mahaoireideni takia jäin vielä siis toiseksikin yöksi sairaalaan.

Viimeisenä diagnoosina oli ilmeisesti jokin suolistoameeba, jonka alkuperä on yhä arvoitus. Hieman tuo kokemus säikäytti ja jos en mitään muuta oppinut, niin ainakin sen, että juoda pitää ja paljon! Kuivuneiden suonieni kaiveluoperaatiot tippakanyyleita varten jäivät kyllä sen verran elävästi mieleen. Onneksi nyt on jo parempi olo ja ruokakin alkaa pikkuhiljaa maistua yhä enemmän ja enemmän. Tapasin myös mukavia ihmisiä sairaalaseikkailuni aikana, joten reissu ei ollut kokonaan ikävä. En kuitenkaan ajatellut enää sinne joutua, joten malariasääskiltä ollaan nyt Annin kanssa alettu suojautua jo lähes neuroottisuuteen asti.

Kiitokset Annille ja kätilöopiskelijoille valtavasta avusta, sekä ennenkaikkea Jumalalle, että kaikki kääntyi parhain päin!

Vuodepaikkaa odotellessa jaskoi vielä jossain vaiheessa hymyilyttää. / While waiting for the bed in the ward, I was still smiling at some point.

Welcome!
A lot happened during our first week here even without the orientation which was supposed to start on Monday. Instead we spent the day exploring Kakamega with one of our local teachers. The attention that we're constantly drawing towards us (not intentionally, though!) is starting to be a bit annoying. I'm not sure how I'm supposed to react to all kinds of comments but I guess it's better not to think about the negative ones and stay positive. During the day we were taken around to several ATMs and one of the local supermarkets. In the evening, me and Anni spoiled ourselves a bit with some fruits we had bought from the supermarket and of course, by watching Criminal Minds ;)

During the night, I got a fever and my stomach started to act out. On Tuesday morning after calling one of our local teachers we were all taken to a healthcenter by an ambulance. I started to feel worse and worse and after the bloodtests the doctor suspected that I might have malaria, although it didn't show on the test. I was prescribed some pills for treating the suspected malaria and some antibiotics just in case. The rest of the day I spent in our room resting and wishing that the sickness would end there.

Little did I know that the fever was going to rise even higher during the night and soon the thermometer showed such numbers that I had never experienced before. On Wednesday morning I was once again in the ambulance and on my way to a hospital in Kisumu with Anni and the other Finnish students. After again some bloodtests and other examinations and lots of time waiting around I was finally taken into the ward and I was finally given some medication for the still rising fever. I spent the following night in the ward with Anni waiting for the results from the bloodtests. Never had I been a patient in a hospital before and I had chosen to have my first hospital experience in Kenya. For me, that experience lasted until Friday because of the stomach problems that I still had, while Anni went back to Kakamega on Thursday once my fever had gone away.

The final diagnosis was apparently some kind of ameba. Only God knows where I'd gotten it.. I've got to admit that the experience was a bit scary and I learned at least that I must remember to drink a lot of water. It wasn't fun when the nurses were trying to dig my dried up veins with the needle for the IV..! Fortunately, I'm now feeling a lot better and my appetite is starting to be normal again. I met a lot of nice people in the hospital so it wasn't a completely bad experience. I'm not planning to go there any time soon again though, so me and Anni have started to cover ourselves from head to toe every evening dreading to be stung by a malaria mosquito.

Thanks to Anni and the other Finnish students for helping me so much and most of all to God for making a happy ending to all of this!

<3: Heini

Sleepless in Kakamega

Vaikka kello ei ollut eilen vielä edes seitsemää illalla, oli meillä yksi pisimmistä päivistä ikinä takana. Melkein samoilla silmillä oli nimittäin tultu perjantai aamuna lähtenyt Urajärvi-Helsinki-Istanbul-Nairobi-Kisumu-Kakamega -reissu. Huh! Lentokoneessa istuminen osaa olla yllättävän rankkaa. Varsinkin jos suurin osa matkasta tapahtuu yöaikaan ja turhaa joutokäyntiä ilmenee odotettua enemmän. No, perille päästiin ja se on pääasia.

             Helsinki-Vantaan kentällä jaksoi vielä hymyillä.

We still had some energy left to smile at Helsinki-Vantaa airport.

Helsinki-Vantaalla hengailun jälkeen lähdimme kiitämään Turkin helmellä, Turkish Airlinesillä, kohti Istanbulia. Istanbulin talovyöryn lisäksi Turkissa ihmetytti suuri sokkeloinen lentokenttä ja kuumuus. Vääristä boarding ajoista huolimatta päästiin jatkolennolle kohti Nairobia. Lento kesti tuskaiset 6 tuntia ja 35 minuttia unetonta uneliaisuutta. Lentokone ja ruuat (!!) oli mitä mahtavimmat, mutta uni ei vain tullut väsymystilasta huolimatta. Oli se sitten jännityksestä tai turbulenssista johtuvaa, astui Kenian maaperälle aamu neljän maissa kaksi erittäin väsynyttä sosionomiopiskelijaa.

Väsyneillä aamuyön aivoilla ruksimme viisumit kuntoon ja kahvilan kautta viimeisen lennon check-in:iin. Kenialaisten rentous ilmeni mm. turvatarkastuksessa, jossa vasta ostetut litran vesipullomme meni läpi ilman mitään ongelmia. Saimme myös pomppia Afrikan ylpeyden komeilla porteilla (2 kpl) edestakaisin, kunnes pääsimme vihdoin matkaan. Lento oli mukava ja lyhyt. Saimme jopa puoli tuntia nukuttua! Meidät toivotti kuuman kosteaan Kisumuun tervetuulleeksi vedettömät vessat ja poissaolollaan loistava luvattu kyyditys. Kyyti kuitenkin saapui odotettua nopeammin, ja matka kohti Kakamegaa alkoi. Matka kesti noin tunnin kuoppaista ja ylämäkirikasta "highwaytä", ja kuskin luja ote ja kadehtittavat tööttäystaidot jäivät omaan arvoonsa kun kaksi ihmetyksestä pyöreitä silmäpareja (+ kätilökavereitten vastaavat) liimautuivat ohiviistäviin maisemiin, ihmisiin ja tilanteisiin. Oli vaikea uskoa että me oikeasti olimme täällä, ja että kaikki mitä näimme oli totta. Ei se tosin tunnu todelta vieläkään. Tuntuu etuoikeutetulta olla täällä, ja samalla olo on kuin tunkeutujalla joka seuraa toisten elämää kuin leipää ja sirkushuveja konsanaan.

 Huone yllätti positiivisesti, vaikkei kaikki ihan toimikaan ongelmattomasti.

The room was a positive surprise, even though there are a few problems.

Kakamegassa ensimäisenä pääsimme majoituspaikkaan, ja hetken ajan tekemisen (=odottamisen) jälkeen pääsimme kotoutumaan huoneisiin. Sitten suoraan aamupalalle (kellohan oli tosiaan vasta kymmenen) ja aamupalan jälkeen lähdettiin Kakamegan keskustaan seikkailemaan. Oppaina toimi vastaanottavan yliopiston kaksi nuorta naisopettajaa. Kaupunkikierroksen aikana kerittiin mm. tekemään paljon aikaa (=odottamaan), tutustumaan läheiseen supermarkettiin, jonottamaan puhelin- ja nettiliittymiä, ahtautumaan tuntemattoman ihmisen autoon ilman tietoa määränpäästä ja väistelemään katseita ja "valkonaama"-huutoja.

On muuten ollut erittäin... opettavaista tämän ihonvärin kanssa eläminen. Missään ei tosiaan näy meitä valkolaisia, ja meidät kyllä huomataan kaikkialla. Täällä Afrikan auringossa tuntuu että iho on vielä entistäkin  valkosempi, melkein läpikuultava. Ja koskaan ei olla oltu näin tietoisia omasta ihonväristä ennen. Saadaanpahan siis vähän kokemusta vähemmistönä olosta ja niistä tunteista mitä esim. maahanmuuttajalla voi olla. Suurimmaksi osaksi kaikki on ollut ystävällisiä ja huuteluihin vastataan hymyllä.

Tuntuu kuin täällä olisi ollut jo viikon, on tapahtunut niin paljon kaikkea, ja kaikki tapahtumat on niin irrallaan toisistaan. Mutta onneksi takana on vasta ensimäinen päivä. Innolla odotetaan tulevaa! Sen verran osaan jo sanoa, että tästä tulee paras reissu ikinä!!

-Anni

Even though it wasn't even seven o'clock (pm) yesterday, was one of the longest days of our lives over. We had been awake from friday morning, when our trip (Urajärvi-Helsinki-Istanbul-Nairobi-Kisumu-Kakamega) started. Whoa! Sitting in an airplane can be pretty tiresom. Especially if one is traveling at nighttime, and has to wait even more than thought. Well, we are here and that's all that matters.

After spending some time in Helsinki-Vantaa -airport our flight with Turkish Airlines departed, and we were on our way to Istanbul. When the plane was landing we were astonished when we saw the amount of houses in Istanbul. Also the warmth and the gigantic and complicated airport confused us. After some waiting we were finally on the flight to Nairobi, Kenya. The flight lasted agonizing six hours and 35 minutes of sleepless sleepyness. The plane and the food was excellent, but we just couldn't sleep.

With our tired brains we filled the visa paper in the small hours of the night. We stopped at the airport cafe and then headed to check-in to our final flight. The relaxed atmosphere in Kenya was seen even in the security check when our waterbottles went trough the control. We also saw all the gates (2) of Kenyan Airways before the flight to Kisumu finally started. The flight was quick and comfortable and we even got 30 minutes of rest! We were welcomed to Kisumu with hot and moist climate, waterless toilets and a no-show transportation. The ride came soon enough and we were on out way to Kakamega. The journey lasted about an hour, we drove the Kisumu-Kakamega "highway" which was full of hills and holes. The drivers firm believe in using the gas and ability to honk to no excess were outdone by all the thing we saw from the car. All the people, nature and situations seemed unreal and I felt I was like a stalker who peeked to the lives of these people for entertainment.

We were dropped off to the hotel and after a while we got our rooms. Then it was time for breakfast, and we were surprised that it was still so early. After breakfast we went to the center of Kakamega with our guides (teachers from our host university) and did some shopping and waiting and some more waiting and then we got our internet connection and phonenumber, and then we waited some more. In the middle of waiting we were the object of staring and namecalling because of our skincolor.

It has been quite educational to live in the skin we live in. We are about the only white people here, and it's noticed everywhere. Our skin seems to be even whiter, if possible, under the African sun. Never have we been so aware of our skincolor before. If nothing else, we atleast get some experience in being a minority, and some feelings an immigrant might have. However, mostly the comments have been positive, and we just smile and carry on.

It feels like we have been here for a week. So much has  happened and it is so unreal. Luckily only one day has passed and all I can say is: this is going to be the best trip ever!

-Anni

Here we go!

Nyt sitä sitten mennään. Pienen paniikin saattelemana matkamme alkoi Oulusta kohti Annin kotia Etelä-Suomessa. Jo taksissa matkalla juna-asemalle saimme hyviä neuvoja matkalle mm. aurinkorasvan  ja bikinien käytöstä. Kuski kauhisteli myös meidän vaaleuttamme ja pyysi meitä olemaan varovaisia, sillä kuulemma kaikki miehet haluavat laittaa näin vaaleat naiset pulloon..! En ole aivan varma, tarkoittiko hän vain afrikkalaisia miehiä.

Nyt tuntuu siltä, että jotain jäi varmasti Ouluun, vaikka rinkat ovatkin aivan räjähtämispisteessä. Tällä hetkellä istutaan siis tupakalta haisevassa junavaunussa ja toivotaan, että matka menisi nopeasti. Ei pelkästään hajuhaitan takia, vaan myös tuon pelottavan papparaisen, joka kävelee joka 30 sekunti meidän kopin ohi.. 

Hieman haikealta tuntui jättää Oulu ja kaikki rakkaat, mutta onneksi se on vain väliaikaista. Elkää siis olko huolissanne, tullaan kyllä takaisin!

Pyydettiin ohikulkijaa ottamaan meistä vielä viimeinen Suomi-kuva ennen junaan astumista. Kiitokset siis randomille kuvaajalle! / We asked a random passer-by to take a picture of us while we were still in Finland. Thanks to the random guy!

Our trip to Kenya has finally started! After a few very frantic minutes of final packing we were on a taxi and on our way to the railwaystation. In the taxi we heard some wise piece of advise about using sun cream and bikinis.. We're also supposed to be very careful since, according to the taxi driver, all guys want to have two such blonde girls as us in a bottle..! I'm not sure that he meant only the men in Africa..

I feel like I've forgotten something, something important, although our backpacks are about to explode. I hope it's just the feeling you get when you know you're leaving home for a long time. Right now, we're sitting on a train hoping the time to pass quickly since it smells really bad in here and there is a creepy old man walking past our compartment every 30 seconds.. 

It was sad to leave Oulu and all my loved ones but fortunately it is only temporary. We'll be back in three months! 

<3: Heini